Kuuma kulttuuriviikko takana

Kuluneen viikon loppupuoli oli yksi henkilökohtaisen historiani kulttuuritäyteisimmistä. Torjuin pimeiden iltojen aiheuttamaa pitkästymistä ja syysväsähtämistä paitsi ottamalla kirkasvalolampun taas käyttöön, myös kuluttamalla kulttuuripalveluita oikein urakalla.

Torstaina kävin Kansallisoopperassa katsomassa Käärmeen hetki-oopperan. Olin lukenut aiemmin kritiikkiä oopperan libreton sekavuudesta, ja kieltämättä tiettyä sekavuutta tarinankerronnassa oli havaittavissa. Oopperan ilmaisutapa on sellainen, etten aina oikein tiedä pitäisikö sille ylinäyttelemiselle ja ylitunteilulle nauraa ja ensimmäinen puoliaika menikin vähän miettiessä pitäisikö minun kiusaantua teennäisyydestä vai eikö. Toinen puoliaika kuitenkin imi täysin mukaansa (vaikka joukossa olikin mm. vähän naiivi "hauska" kohtaus, jossa muka kuvattiin amatööreinä elokuvaa ja jonka hauskuus oli puskafarssin luokkaa) ja lähdin pois vaikuttuneena.

Erityisen komeaa oopperassa oli lavastus, joka koostui muutamasta metrien korkuisesta porraselementistä, jotka aina kohtauksen vaihtuessa pyörivät näyttämöllä ja järjestyivät uuteen järjestykseen luoden aina uuden miljöön seuraavalle kohtaukselle. Pyörillä kulkevien moottoroitujen valtavien porraselementtien liike oli kuin tanssia ja niiden, ja niiden lomassa näyttämöä järjestäneiden avusajien liikettä saattoi seurata vain ihaillen.

Käärmeen hetki ei taatusti jää tämän syksyn viimeiseksi oopperavisiitiksi.

Perjantaina taas oli vuorossa Radion sinfoniaorkesteri ja sen Shostakovich-konsertti. Olen tutustunut Shostakovichiin kunnolla viimeisten kuukausien aikana, ja Shostakovich on pysynyt soittolistojeni kärjessä. Levytykset eivät tietenkään vedä vertoja oikealle orkesterille ja voin kyllä sanoa nauttineeni perjantaisesta konsertista vaikka sellosolisti vaikuttikin hitusen epävarmalta ja jouduin jännittämään selviääkö se varmasti konserttonsa kunnialla loppuun saakka.

Shostakovichin päälle olisi maistunut vaikka olut, mutta kun se sosiaalinen piirini, jonka tavoitin oli puoli kymmenen maissa jo sammalluskunnossa, koin fiksummaksi kotiinlähdön kuin tavoittamattoman etumatkan kiinniottamisen.

Kotona avasin muoveista kaapissa pitkään odottaneen Ingmar Bergmanin elokuvan Paholaisen silmä. Leffa oli taattua älykästä ja ironista Bergmania, tällä kertaa tosin humoristisemmasta päästä. Elokuvassa Saatana saa näärännäpyn silmäänsä, ja syy siihen on tietenkin se, että maan päältä löytyy hyveellinen neito. Niinpä Saatana lähettää maan päälle Don Juanin, jonka tehtävä on viedä neidolta neitsyys. Homma menee kuitenkin puihin kun Don Juan rakastuukin neitoon ja joutuu palaamaan helvettiin tehtävää suorittamatta.

Lauantain kulttuuripläjäyksenä käväisin katsomassa Werner Herzogin elokuvan Grizzly Man. Elokuva perustuu pitkälti amerikkalaisen hieman sekopäisen karhujen kanssa seurustelleen Timothy Treadwellin Alaskassa elävistä harmaakarhuista ja ketuista kuvaamiin videoihin. Herzog selvittelee videoiden ja haastattelujen kautta mikä Treadwell oli miehiään ja lopulta elokuva kertoo enemmän Treadwellista ja ihmisestä yleensä kuin sinänsä karhuista.

Hyvin tehty dokumentti puhuttelee ja tekee voimakkaamman vaikutuksen kuin fiktiivinen tarina. Herzogin elokuva on tällainen dokumentti.

Kulttuuripläjäysloppuviikko lässähti sitten sunnuntaina kun saatuani vapaalipun kävin katsomassa Aleksanterin teatterissa Kapsäkki-nimisen teatteriseurueen "kärsämysoperetin" Viivi ja Wagner. En odottanut esitykseltä paljoakaan, mutta en nyt sentään odottanut että se olisi ollut sillä tavalla täysin tyhjänpäiväinen kuin mitä se oli. Tunnin mittainen esitys koostui täysin irrallisista suoraan sarjakuvastripeistä näyttämölle siirretyistä kohtauksista, joissa ei ollut mitään yhdistävää teemaa. Näyttelijätyökin oli pelkkää amatöörimäistä ilveilyä - tosin ei nyt aiheelta paljon syvempää tulkintaa voi odottaakaan. Hukkaan heitetty tunti - onneksi esitys ei kestänyt sen pidempää.