Vapaat markkinat ja valtion omistus

Markkinatalous useimmissa tapauksissa toimii mainiosti. Se tekee tarkoituksensa: pyrkii jatkuvasti tehokkuuteen, alentaa kustannuksia, vähentää turhaa työtä ja ylipäätään tekee siihen osallistuvien ihmisten arjesta järkevämpää. Kukaan ei haluaisi olla siinä neuvostoliittolaisessa ojankaivuuporukassa, jossa toinen puolikas kaivaa ojaa jota toinen täyttää. Ennen kaikkea siitä tekee toimivan se, että se on itseohjautuva. Se hakeutuu kohti optimia itsestään, ilman ulkoista ohjausta.

Markkinatalous kuitenkin usein sotketaan kapitalismiin. Käsitteitä kieltämättä käytetään merkitykseltään päällekkäisinä, mutta niiden eron paljastaa kapitalismi-sanan loppupääte. Kapitalismi on ismi, ideologia jonka mukaan kaikkin merkityksellisintä on juuri markkinoiden toiminta. Tämä määritelmä kieltämättä on tarkoitushakuinen, enkä sanaa varmasti tässä käyttäisi ellen haluaisi kärjistyksellä tehdä sanottavaani selväksi.

Silloin kun markkinataloudesta siirrytään kapitalismiin, tehdään laadullinen loikka talousmallista arvojen maailmaan. Markkinatalouden kannattaja saattaa pitää tärkeimpänä arvonaan ihmisten onnellisuutta, luonnon tasapainoa tai vaikka kansan ja isänmaan kukoistusta. Kapitalistille taas tärkein arvo on markkinatalousjärjestelmän mahdollisimman esteetön ja rajoitukseton toiminta. Kapitalisti on markkinatalousfundamentalisti, ryppyotsainen dogmaatikko, joka voi sietää järjestelmän rajoituksia yhtä paljon kuin kalvinisti jumalankuvia.

Euroopassa eletään yhä jonkinlaista 1900-luvun viimeisen puoliskon aiheuttamaa krapulaa. 1990-luvun tervetulleet mullistukset puhdistivat ilmaa ja tuulettivat tunkkaista yhteiskuntaa. Kun markkinatalous voitti, voiton kaappasivat itselleen kapitalistit. Suuren ikäluokan tehdessä eroa omaan menneisyyteensä, kapitalistien juhlintaan oli helppo liittyä joukkoon ja korvata menetetty ideologia voitonjuhlijoiden ideologialla.

Suomessa myytiin 1990-luvulla valtaosa valtion omistamista suuryhtiöistä sijoittajille. Myynnit olivat varmasti pääosin järkeviä: uudessa tilanteessa valtion ei tarvitsekaan olla mukana kaikenlaisessa yritystoiminnassa. Kokemattomat viskaalit kuitenkin ottivat ja myivät yhteistä omaisuutta pääosin törkeään alihintaan. Tehtiin massiivinen varallisuudensiirto Suomen kansalta ulkomaisille sijoittajille. 1970-luvun nolostuttamat suuret ikäluokat nielivät sellaisinaan kapitalistien ajatukset valtio-omistuksen haitallisuudesta.

Suurikapitalistit jaksavat jatkuvasti muistuttaa niistä rippeistä, joita valtiolla vielä omistuksessaan on. Viimeeksi tänään Finnairista neljänneksen omistava FL Group - käytännössä joukko islantilaisia upporikkaita yksityishenkilöitä - nousi kovaan ääneen Finnairin valtio-omistusta vastaan ja vaati Finnairin henkilökunnan palkkojen laskemista.

Arvatenkin ministeriössä nöyristelemään tottuneet taas kakistelevat. FL Groupin vaatimus on sen omasta näkökulmasta ihan legitiimi ja rationaalinen. FL Groupin tarkoituksena on oman omaisuutensa arvon maksimointi, ja valtiolta ostamista helpompaa keinoa siihen ei ole ollut. Jostain syystä pientäkin valtio-omistusta pidetään pörssimarkkinoilla yrityksen arvoon ratkaisevalla tavalla alentavasti vaikuttavana häpeäpilkkuna.

Se kuitenkin jää helposti näissä jutuissa helposti muistamatta, että samoin kuin FL Groupilla, myös valtiolla voi olla legitiimi, rationaalinen ja ymmärrettävä syy omistuksestaan kiinni pitämiseen. Kansantalous on enemmän ja eri asia kuin yritystalous. Suomen valtio-nimisellä keskiköyhien yksityishenkilöiden yhteenliittymällä saattaa olla strategisia kansantaloudellisia syitä omistuksestaan kiinni pitämiseen ja yritys- ja pörssitalouden kannalta irrationaalisten rakenteiden ja palkkatasojen ylläpitämiseen. Jos valtio vaatisi omistamassaan yrityksessä palkkatason laskemista tai rajua henkilöstön rationalisointia, saatavat taloudelliset hyödyt kumoutuisivat työttömyyden ja tukien määrän kasvun aiheuttamilla lisäkuluilla.

Juuri kuljetus on niitä aloja, joilla valtion omistus ja säätely on kaikista perustelluinta. Kun Britanniassa 1993 yksityistettiin valtiolliset rautatiet, juuri mitään tavoitteita ei saavutettu: hinnat nousivat, lähtöjen määrä väheni, asiakaspalvelu heikkeni, junakanta vanheni, luotettavuus ei parantunut, eikä yksityinen omistus onnistunut tehostamaan rautateiden toimintaa juurikaan, sillä tehostustoimet olivat olleet tehokkaita jo valtio-omistuksessa.

Sama juttu lentoliikenteen kanssa aiemmin Yhdysvalloissa. Lentoliikenteeltä poistettiin sääntely vuonna 1978: yhtiöiden tulokset heikkenivät ja ne ovat yhä kriisissä, palvelu heikkeni sillä yhtiöt keskittyivät vain parhaiten kannattaviin ja eniten kilpailtuihin yhteyksiin. Toki tuli halpalentoyhtiöitä, jotka lentävät lomalentoja huonolla palvelulla, huonosti sopiviin aikoihin.

Maailma ei taipunutkaan vapaiden markkinoiden mukaiseksi. Ihmisten tavoitteet eroavat yritysten tavoitteista. Yksilöt ovat valmiita tekemään taloudellisesti irrationaalisia valintoja pitääkseen kiinni tärkeinä pitämistään asioista ja arvoista. Unohtiko demokraattinen valtio tehtävänsä yksityisten ihmisten palvelijana?

Liikenneyhtiöiltä odotetaan, että ne tarjoavat välttämätöntä liikkumiseen liittyvää palvelua. Tällaisten palveluiden tarve korostuu erityisesti Suomen kaltaisessa alueeltaan laajassa ja sijainniltaan eristyneessä maassa. Minä ainakin odotan, että valtio tekee kaikkensa turvatakseen nämä palvelut minulle - vaikka se sitten merkitsisi sitä, että valtion toiminta omistajana ei noudattaisikaan kapitalistin rationaliteettia.

Olin itsekin aiemmin Finnairin osakkeenomistaja, mutta luovuin osakkeistani kun pari vuotta sitten oli merkkejä siitä, että lentoliikenteelle oltaisiin oltu asettamassa haittaveroja. Valitettavasti niitä ei tullut, ja menetin myyntini jälkeen Finnairin osakkeelle koituneen arvonnousun. Osakkeenomistajana ja kansalaisena intressini olivat taatusti hieman ristiriitaiset.